Unet vähenee ja pidot paranee

Olen kuullut monta kertaa, että ihmiset oikein odottavat maniaa. Mieliala kohoaa ylös ja yhtäkkiä koko maailma on avoin. Nousee sängystä ja silmät kirkastuvat. 

Ei sovi mulle.

Olisin toista mieltä, jos yhtään enempää voisin olla masentunut. Olen ollut, mutta pitkään aikaan en. Mielialani vaihtelevat useasti ja siitä diagnoosi "sekamuotoinen" syntyykin. 

Ajelin joskus vuosia sitten Kirkkonummella ja soitin serkulleni innoissani kuinka ison kalasaaliin sain. Hänen kysymyksensä jäi kaikumaan päähäni: "Kello on 23.00. Mitä helvettiä sä vielä siellä ajelet?" Tajusin, että en tiennyt itsekään. Oli kesä ja valoisaa ja kalastusta harrastaneena olin iloinen saaliistani. Samaan aikaan olin unohtanut, miksi ylipäätään olin menossa kotiin puolen yön aikaan perkaushommiin herättyäni kuitenkin samana aamuna kello viideltä kolmen tunnin yöunien jälkeen. Se kolme tuntia oli ainoa mihin olin parin vuorokauden aikana uinahtanut.

Okei. Havainto yksi: Hypomania alkaa, kun en oikein saa enää unta. Muuhun en olekaan vielä päässyt. En, vaikka olen saanut lopullisen diagnoosin yhdeksän vuotta sitten. 

Mä niin vihaan tätä. Muurahaisia ihan miljoona ihon alla. 

Kyselin pari päivää sitten vertaistukiryhmässä mitä eroa on manialla ja hypomanialla. Vastauksista tein yhteenvedon, että maniassa ei ihminen oikeastaan tajua olevansa vähänkään pienempi kuin henkilö, joka melkein voi säädellä kaikkia ja kaikkea ympärillään.

Omat uneni ovat tällä hetkellä erittäin vähissä. Luulin, että tälläkin kertaa toivottaisin tervetulleeksi talven pimeyden maiseman ylle. Ehkä kaksisuuntainen sittenkin taas yllätti.

https://www.youtube.com/watch?v=Qwwsw0170-k

Minä aion poistua kaapistani

Sillä tämä on minun elämäni. Yksin minun, eikä kenenkään muun.

En ymmärrä erästä asiaa. Katselen ikkunastani ohi kaartavaa lintuparvea ja alhaalla kuhisevaa ihmispaljoutta. Se soljuu tasaisena virtana (ja ikävä kyllä erittäin harmaaseen verhoutuneena) kevään sulattamalla asfaltilla. En ymmärrä ja toisaalta pitäisikö, sitä kuinka moni heistä katoaisi, jos tietäisivät mikä minä olen naisiani. Mikä on minulle liian iso asia enää vaiettavaksi pienesti vihjaillen.

Olen nähkääs kipeänä.

Ei, en ole sairastunut flunssaan ja ei, minulla ei ole parantumatonta fyysistä sairautta. Ei ainakaan niin kuin se yleensä ymmärretään. Aivoni ovat ehkä nyrjähtäneet välittäjäaineiltaan tai miten lie, mutta sairauteni luetaan yhtä kaikki psyykkisiin ongelmiin.
Ongelmiin joilla on nimiä, kuten: "Kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuoto tai Kaksisuuntainen mielialahäiriö tilassa masennusjakso ilman somaattista oireyhtymää. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö.." Omakanta on täynnä kaikenlaista luettavaa. Siellä on luettavaa myös syistä ja seurauksista, kuten alkoholista.

Aion kirjoittaa elämästäni. Siitä mikä on yksin minun, mutta joka vaikuttaa kaikkeen ympärilläni. Valitettavasti ja erittäinkin valitettavasti myös ihmisiin, jotka ovat minulle hyvin tärkeitä. Ihmisiin joista jotkut ovat vielä läsnä ja joista jotkut ovat takiani lähtemässä tai lähteneet.
Ei ajasta ikuisuuteen, vaan omiin menoihinsa joihin en enää kuulu. Niin paljon kuin se sattuukin.


En ymmärrä erästä asiaa. Se kuuluu näin:

Miten minä voisin koskaan mennä eteenpäin, jos en uskalla olla oma itseni?