Minä aion poistua kaapistani

Sillä tämä on minun elämäni. Yksin minun, eikä kenenkään muun.

En ymmärrä erästä asiaa. Katselen ikkunastani ohi kaartavaa lintuparvea ja alhaalla kuhisevaa ihmispaljoutta. Se soljuu tasaisena virtana (ja ikävä kyllä erittäin harmaaseen verhoutuneena) kevään sulattamalla asfaltilla. En ymmärrä ja toisaalta pitäisikö, sitä kuinka moni heistä katoaisi, jos tietäisivät mikä minä olen naisiani. Mikä on minulle liian iso asia enää vaiettavaksi pienesti vihjaillen.

Olen nähkääs kipeänä.

Ei, en ole sairastunut flunssaan ja ei, minulla ei ole parantumatonta fyysistä sairautta. Ei ainakaan niin kuin se yleensä ymmärretään. Aivoni ovat ehkä nyrjähtäneet välittäjäaineiltaan tai miten lie, mutta sairauteni luetaan yhtä kaikki psyykkisiin ongelmiin.
Ongelmiin joilla on nimiä, kuten: "Kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuoto tai Kaksisuuntainen mielialahäiriö tilassa masennusjakso ilman somaattista oireyhtymää. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö.." Omakanta on täynnä kaikenlaista luettavaa. Siellä on luettavaa myös syistä ja seurauksista, kuten alkoholista.

Aion kirjoittaa elämästäni. Siitä mikä on yksin minun, mutta joka vaikuttaa kaikkeen ympärilläni. Valitettavasti ja erittäinkin valitettavasti myös ihmisiin, jotka ovat minulle hyvin tärkeitä. Ihmisiin joista jotkut ovat vielä läsnä ja joista jotkut ovat takiani lähtemässä tai lähteneet.
Ei ajasta ikuisuuteen, vaan omiin menoihinsa joihin en enää kuulu. Niin paljon kuin se sattuukin.


En ymmärrä erästä asiaa. Se kuuluu näin:

Miten minä voisin koskaan mennä eteenpäin, jos en uskalla olla oma itseni?